Turhaa trekstiä turhaakin turhemmasta aiheesta. Eli ei mistään, tyhjyydestä. Mitä teen? Röhnötän sängyllä ja pohdin, mennäkkö syömään. Onhan täällä asunnossa ruokaa, eikä ole huutava nälkä. Kaveri ei ole näyttänyt kaipaavan minua siitä lähtien, kun ystävystyi kämppistensä kanssa. Ei sillä, ettei tämä saisi viettää muidenkin kanssa aikaa vaanitsellä tahtoo juuri nyt olla hitusen yksinäinen olo. Siksipä rustaan tämmöistä ajantappotekstiä, jonka pituudesta en tässä vaiheessa osaa sanoa yhtään mitään.

 

Mitä tein? Istuin kahdeksasta yhteentoista koulunpenkillä pers' puutuneena kuunnellen sikojen ja lehmien ruoansulatuksesta, jonka jälkeen lampaiden keritsemisestä. Kun vihdoin sain arseni nostaa puuduttavasta penkistä olikin aika jo lähteä syömään. Ennen sitä kuitenkin käytiin ihmisen asunnolla hakemassa tämän kela- tai ajokortti. You think I'd remember details? Kutsukaamme ihmistä vaikka Siiliksi, ässällä kun tuon nimi alkaa. Siitä pörräsimme ruokalaan ja päästiin sopivasti neljän pöytään. Vaikka meitä olikin vain kolme, shhh... Pölöhölötimme jostain, mutta muistikuva on hyvä. Tykkään, kuinka nuo kaksi ihmistä huomioivat minuakin, kun joskus meinaan syrjäytyä nurkkaan.

 

Päivän päätyttyä lysähdin koneelle ja yritin koodata pelin klubisivua loppuun, mutta eipä siitä halunnut tulla mitäänalkeellisella nettiyhteydellä. Jämähdin kirjoittamaan, kunnes juuri enne päivällistä viestitin kaveria, josko tämä tulisi kanssanisyömään mutta yllätys yllätys tämä oli jo kämppistensä syömässä. ” Nääh ” perus vastaukseni ja jäinpä möllöttämään koneelle. Yippee.

 

Ja nyt on kyllä ihan pakko emoilla tähän väliin.

Olen huomannut aikalailla joka koulupäivän loppuun olevani mahdottoman väsynyt. En niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Esitän tajuamattani olevani semmoinen nauravainen ja iloinen tyyppi, mutta kun jään yksin töllöttämään sähkönäyttöä niin murrun pienestäkin asiasta. Yleensä ihmissuhteisiin liittyvät aiheet kolhaisevat eniten. Miten tai miksi? Noh, olen kutosluokasta asti ollut eristäytynyt – kiusatty ja syrjitty. Johtanut siihen, että kahdeksannen luokan alussa siirryin kotikouluun, joka taas johti totaalliseen syrjäytymiseen ja masennus pääsi ottamaan vallan. Olen niitä ihmisiä, jotka miettivät aivan liikaa. Varsinkin yksin jäädessäni ahdistus tahtoo ryömiä päälle kuin mikäkin painajainen. Tai noh, painajaistahan tämä oikeastaan on. Painajainen, jota ei pääse karkuun ja joka rymäyttää uhrinsa maahan kertaheitolla hyvin päivän jälkeen.

 

Itsellä ei oikein ole mitään ” ajantappovälinettä ”, eikä tämä kirjoittaminen oikein tahdo napata silleen, että päivittäin kirjoittaisin viitisen tuntia. Siinähän menisin jo miinuksen puolelle sosiaalisuuteni kanssa! … Taas. Toki, jos totta puhutaan, niin minulla on mennyt paremmin kuin oletin. Oletin, etten saisi avattua suutani ennen kun joutuisin ryhmätehtäviä tekemään, ujo kun olen. Lisäksi oletin jääväni yksin luonteeni takia, mutta näinpä ei näköjään käynyt. Yritän silti olla ” kiintymättä ” näihin ihmisiin sen enempää, jos nämä kuitenkin keksivät jotain mukavaa ja kääntyvät vastaan. Positiiviset odotukset, jep. I know.

 

Mitäköhän tästä blogintyngästä oikeenmahtaa tulla, joku mun emo moment-sivu? Pfft. Tätä teksiä tulikin vähän enemmän, kuin odotin. Oho. Pakko lopettaa tähän.